"Vuosisadan rakennushanke", "neuvostoenergian lippulaiva", "ydinritari". Näillä sanoin puoli vuosisataa sitten kuvailtiin Leningradin ydinvoimalaitosta. Teollisuuden kehittyessä 1960-luvulla Neva-joen rannalla sijaitseva Leningradin kaupunki ja sen lähialueet kohtasivat valtavan energiapulan. Silloin fyysikko Anatoli Aleksandrovin esityksestä päätettiin rakentaa täysin uudentyyppinen RBMK-1000-tyyppisellä grafittihidasteisella reaktorilla varustettu tehokas kaksireaktorinen ydinvoimalaitos aiemmin suunnitellun GRES-16-lämpövoimalaitoksen sijaan. Molemmat reaktoriyksiköt olivat tuotantokapasiteetiltaan 1 000 megawatin ykisköitä.

Voimalaitoksen rakennustyöt alkoivat toukokuussa 1967 ja ensimmäinen reaktoriyksikkö otettiin käyttöön joulukuussa 1973, seuraavat reaktoriyksiköt otettiin käyttöön vuosina 1976 ja 1979. Elokuussa 1981 maailman suurin ydinvoimalaitos, joka pystyi tuottamaan 4 000 mWh, alkoi toimia täydellä kapasiteetilla.

история1

Samoihin aikoihin Leningradin ydinvoimalaitoksen vierellä kasvoi nuori Sosnovyi Borin kaupunki, jota pidetään yhtenä Venäjän kauniimmista kaupungeista. Kaupungin asuinkorttelit nousivat samanaikaisesti ydinvoimalayksiköiden, tutkimuslaitosten ja tehdasrakennusten kanssa. Sosnovyi Boria kutsutaan tänäkin päivänä Atomgradiksi eli Atomikaupungiksi, sillä alun perin se rakennettiin nimenomaan Leningradin ydinvoimalaitoksen satelliittikaupungiksi.

Energiajättiläisen ja sen kaupungin rakentamishankkeiden keskiössä toimineet organisaatiot ovat osa Titan-2-konsernia. Näitä organisaatioita olivat MSU-90, Sosnovoborelektromontazh, UAT, UPP, VNIPIET ja Severnoe upravlenie stroitelstva.

Huhtikuussa 1966 Neuvostoliiton keskiraskaan teollisuuden ministeri Efin Slavski antoi toimeksiannon aloittaa Leningradin ydinvoimalaitoksen suunnittelu. Vuosien 1966 ja 1968 välillä luotiin edellä mainitut organisaatiot ja aloitettiin rakennustyöt.

Työt jouduttiin aloittamaan hankalissa olosuhteissa. Maasto oli erittäin kostea ja kivinen,eikä pohjavesien korkeus myöskään helpottanut urakkaa. Kiviaines jouduttiin räjäyttämään, murskaamaan ja siirtämään muualle. Pelkästään ensimmäisen reaktoriyksikön työmaalta siirrettiin 12 000 kuutiometriä kivimurskaa. Jotta työskentely olisi ollut ylipäätään mahdollista työmaallee oli rakennettava ajoväylät ja tehokkaat pumppujärjestelmät. Samaan aikaan ydinvoimalaitoksen rakentamisen kanssa alueelle valmistui muuta rakennusteollisuuta. Vuoteen 1970 mennessä alueella tuotettiin betonia, betonielementtiejä, raudoituksia ja kipsilevyjä. Lisäksi alueella toimi puunkäsittelytehdas.

Koska ydinvoimalan rakentaminen oli hankkeena täysin uusi ja teknisesti erittäin haastavan, rakennusvaiheessa oli kiinnitettävä erityistä huomiota henkilöstön osaamiseen ja sen kehittämiseen.

MSU:n sähköinsinöörit kehittivät siihen aikaan täysin uniikin 110, 330 ja 750 kilovoltin muuntaja- ja sähkönsiirtojärjestelmän. Siihen aikaan vastaavanlaisia Leningradin ydinvoimalaitoksella käytössä olevia LEP-750-tyypin sähkönsiirtoverkkoja oli koko maassa ainoastaan kaksi kappaletta. Projektin aikana kehitettiin ja otettiin käyttöön täysin uudenlaisia sähkölaitteita, Skala- ja Titan-tyyppisiä "älykkäitä" tietojärjestelmiä sekä automaatiojärjestelmiä. Asennettiin tuhansia kilometrejä sähkökaapeleita.

MSU-90:n ja MSU-32:n asiantuntijoiden ansioluettelo on pitkä ja maineikas: Leningradin ydinvoimalaitos, Ignalinan ydinvoimalaitos Liettuassa, kemianteollisuuden tuotantolaitokset Uts-Kudukissa Uzbekistanissa, Zovti Vodyssa Ukrainassa ja Sillamäessä Virossa, ydinjätteen käsittelykeskus Ozjorskissa (ent. Tseljabinsk-40), Pohjoisen laivaston ydinsukellusveneiden huoltotukikohdat, Sortavalan ja Krasnokamenskin kaivosalueet, V.G. Khlopin Radium –instituutti.

Erillisen maininnan asiantuntijat ansaitsevat osallistumisestaan Tsernobylin onnettomuuden ja Armenian maanjäristysten jälkeiseen pelastustoimintaan.